Noilla sanoilla voi varmaan kuvailla tämän vuoden Pirkan pyöräilyä Tampereella mutta jo sitä ennen oli ehtinyt tapahtumaan paljon joten pikku takaisinkelaus on paikallaan.
Eli siis alun perin tarkoitus oli käydä Kevätpolkaisun jälkeen Hyvinkäällä ajamassa mutta valitettavasti flunssapöpö iski ja kuumeessa ei parane fillaroida joten reissu jäi tekemättä.
Harmistus oli kyllä valtava sillä olen aina pitänyt Hyvinkään ajoja erittäin hyvin järjestäytyneenä ajona jossa on ollut mukava tunnelma, niin ja saahan siitä osallistumismitalin :)
Terveyden kanssa ei kuitenkaan parane leikkiä joten pikku paussi oli paikallaan ja seuraavaksi matka veikin Tampereelle jossa vuorossa oli Pirkan pyöräily ja 220 km pitkä lenkki ( oikeastaan mittarin mukaan matka oli ”vain” 208 ).
Keli oli erittäin lämmin niin kuin on ollut jo jonkin aikaa ja aamulla se ei vielä haitannut mutta klo. 12 jälkeen kuumuus rupesi vaikuttamaan jo aika lailla.
En startannut missään nopeusryhmässä mutta jo alussa muodostui pikku ryhmä joka lähti ajamaan aika reipasta vauhtia ja selvästi kovempaa mitä olin alun perin ajatellut mutta ajattelin että meno maistuu joten mikäs siinä.
Meidän 5-6 kuskin suuruinen ryhmä otti nopeasti kiinni pari aiemmin lähtenyttä nopeusryhmää ja yhdessä ryhmässä joka ohitettiin ajoi Fiber joka on minulle tuttu Hepo lenkeiltä joten hän tuli mukaan meidän ryhmään.
Väki väheni mitä pidemmälle tultiin ja ennen Komin huoltopistettä meitä oli vain minä, Fiber sekä kaksi Kaupin kanuunaa.
Vauhti oli ainakin meikäläiselle sen verran nopeaa että tiesin että näin pienellä ryhmällä ja tällä vauhdilla minä en ainakaan jaksa maaliin asti.
Vaikka meihin liittyi pari muutakin kuskia niin kuumuus ja sen tuoma rasittavuus teki kaikille tehtävänsä ja muillakin alkoi jalka painaa sen verran paljon että vauhtimme hidastui ja sitten meidät otti kiinni toinen 34 keskariryhmä.
Tässä ryhmässä sitten ajettiin maaliin asti ja maalissa olin ihan poikki.
Viimeisestä 20 km ennen maalia ei ole paljon muistikuvia ja pää alkoi jo olla niin sekaisin että vain sisulla ja säryillä sitä jaksoi eteenpäin.
Ajattelin jo että se maali ei tule koskaan ja tuntui lopussa että kilometrit hupenee niin hitaasti että matka jää kohta tähän.
Sitkeys kuitenkin palkitaan ja vaikka maalissa olikin pakko vähän istahtaa alas huilimaan niin jo seuraavana päivänä rupesi olemaan parempi fiilis siitä että sitä onnistui ja jaksoi painaa maaliin asti.
Jossain vaiheessa kysyin kyllä itseltäni että miksi oikein poljen näitä pirun pitkiä ajoja ja vielä näin kovaa, ei koskaan enää ajattelin…. Kuitenkin varmaan ensi vuonna olen viivalla taas.
